Kuvitelkaapa tilanne: On alkuilta, lapset katsovat Pikku Kakkosta, äiti tekee ruokaa, isä lukee päivän lehteä. Käydään syömään, pöydässä on pastat, kastikkeet, salaatit, leivät ja systeemit. Jokainen on saanut annoksensa. Perheen pienin, kaksivuotias, hamuaa hymyssäsuin, malttamattomana, salaatistaan ananas-palan suuhunsa. Toisella puraisulla hän osuu kieleensä, tai poskeensa, itku alkaa ja korttitalo romahtaa... Loppuruokailun hän istuu äitinsä sylissä, aika ajoin voihkien, ja äidin ruoka lautasella jäähtyy. Samalla neljä ja puolivuotias isosisko hakee huomiota leikkimällä ruoallaan ja pyörimällä tuolissaan isän toruessa samalla... Lasten kanssa elämä on täynnä yllätyksiä, ja olisi vain hyväksyttävä se fakta että asioita voi toki suunnitella, mutta lopputulos voikin olla jotain ihan muuta. Jos vain tällainen Anonyymi Perfektionisti ( onko jossain AP-tukiryhmää? ) vain sen oppisi myös sulattamaan...